Ei enää yksin. Anorektikon tie elämään

Olen alkoholisti.

Uskomatonta, mutta totta.

Minulla oli täysin raitis koti. Äiti opettaja, uskovainen, hyvä ihminen. Isä myös kunnon mies. He eivät riidelleet koskaan. Kielteisiä tunteita ei sallittu. Tunteista ei puhuttu muutenkaan. Ei ollut muita leikkitovereita kuin pikkuveljet ja eläimet. Tyttöjen maailma jäi oudoksi. Ihmisten maailma muutenkin, paitsi himolukemisen kautta, 5-vuotiaasta lähtien. Opin elämään mielikuvitusmaailmassa mielikuvitusrooleissa.

Murrosiässä olisi pitänyt alkaa elää itse; sairastuin anoreksiaan. Ammattiapua en saanut, ja tauti muuttui bulimiaksi. Tuntematon koko sairaus vielä 70-luvulla, ei ihme ettei opiskelijaterveydenhuollon psykiatri tiennyt miten suhtautua. Ei ainakaan pystynyt minua auttamaan. Minä ajattelin, että tämän häpeällisen salaisuuden kanssa minun on siis elettävä loppuikä.

Alkoholia pelkäsin, kontrollin menetystä. Ensimmäistä kertaa maistoinkin vasta päälle kaksikymppisenä. Tottahan se auttoi ujouteen, ihme aine. Kun joi, ei tarvinnut syöpötellä ahdistukseen ja tyhjyyden tunteeseen. Syömishäiriötäni häpesin, juomistani en. Kaikki muutkin juovat…

V.94 avioliitto päättyi. Olikin erehdys jo alun perin. Lapset jäivät minulle, mutta viettivät viikonloput ja muutenkin paljon aikaa isänsä kanssa. Hyvä syy minulle alkaa elää elämätöntä nuoruutta, ja juominen lisääntyi.

Seurustelin kaksi vuotta suurkuluttaja-miehen kanssa. Opin, että juoda voi joka ilta eikä vain viikonloppuisin. Niin kauan kun pääsen töihin joka aamu, ei minulla voi olla mitään ongelmaa. Kuka tahansa muu joka juo tämmöisiä määriä, juo joka ilta, juo lasten nähden, jättää lapset keskenään että pääsee ravintolaan, juo kunnes sammuu, menettää muistinsa, kolhii itseään humalassa – kuka tahansa muu olisi alkoholisti, mutta en MINÄ. Koska minä olen minä, poikkeustapaus, erilainen kuin muut,  yleiset säännöt ja syyn ja seurauksen lait eivät koske minua. Vauhtia riitti, mieliala korkealla (olin alkanut itselääkitä bulimiaa masennuslääkkeillä, mihinkään “hoitoon” en edelleenkään rohjennut mennä). Tunsin, että vihdoinkin olin päässyt elämän sivustakatsojan roolista, näyttelin täysin rinnoin mukana.

Näyttelin… sitähän se oli. Sisimmässäni tunsin, että tämä ei ole minä. Jos nuo muut (työtoverit, miesystäväni) todella tuntisivat minut, en kelpaisi kenellekään.

Ensimmäisen kunnon kolauksen sain, kun tuo “elämäni mies” jätti minut. Tajusin, että minun juomiseni oli suurin syy siihen. Samana kesänä entinen monivuotinen esimieheni kuoli viinaan. Aloin tosissani huolestua alkoholinkäytöstäni. Mistä apua? A-klinikat, työterveyshuollot – ei minua varten, olin liian ylpeä ja arka. Sitä paitsi – eivät ne näy muitakaan pystyvän auttamaan.

Tapasin sattumalta muinaisen seurustelukumppanini, jonka tiesin olevan täysin raitis (oli lopettanut ryyppäämisen jo ihan nuorena, ilman AA:ta). Sattuu vielä olemaan psykiatri, psykoterapeutti, väitöskirjakin alkoholisteista –  hänpä  minut varmaan parantaa. En minä tietoisesti näin ajatellut, turvauduin kuitenkin häneen kun hän vielä muisti ja oli ihastunutkin. Mannaa tietysti jätetyksi tulleen itsetunnolle.

Alettiin seurustella, muutettiin yhteen. Pysyttelin kuivilla viikkoja, kuukausia – ja aina repesi, kun hänen silmänsä vältti. Sen kahden vuoden aikana opin, että tauti pahenee vaikka ei joisikaan. Hävisi illuusio siitä, että pystyisin kohtuukäyttöön. Tuli ensimmäiset poissaolot työstä viinan takia. Kun en juonut, syömishäiriö kukki. Viimeisin kunnon retkahdus tuli joulukuussa 98, ja avomies uhkasi lähteä. Tunsin olevani kuilun partaalla, tiesin että en selviydy yksin.

Minulla on läheinen työtoveri, jolla oli tapana kertoa hauskoja juttuja juopon miehensä toilailuista. Vähitellen jutut muuttuivat vähemmän hauskoiksi, ja lopulta ystäväni sai tarpeekseen ja jätti miehensä. Miespä raitistui. Oli mennyt AA:han. Ystäväni muutti (meidän muun työporukan varoitteluista huolimatta) takaisin kotiin. Meni miehen toivomuksesta Al Anoniin. Mies pysyi raittiina! Ystäväni kertomukset Al Anonista muuttuivat myönteisemmiksi, hän sanoi käyvänsä siellä oman itsensä eikä enää miehensä vuoksi.

Oma-apuryhmä… Kunniallisempi vaihtoehto kuin hoitoon hakeutuminen. Ainoa vaihtoehto minulle. Joulukuussa 98 soitin hädissäni auttavaan puhelimeen, sain ystävällistä rohkaisua. Menin ensimmäiseen AA-palaveriini 19.12. Pieni ryhmä, yhtä paljon naisia kuin miehiä, osa nuorempia kuin minä: ennakkoluuloni ukkokerhosta romuttui.

Kertoivat tarinansa vuoron perään. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelin ihmisiä, jotka puhuvat täysin rehellisesti ja peittelemättä menneisyydestään, todella raskaista asioista. Puhuivat TODELLISESTA ELÄMÄSTÄÄN OMINA ITSENÄÄN, ilman mitään rooleja.
Sain ryhmän tavan mukaisesti tulokkaan kansion lisäksi Ison kirjan heti ensimmäisessä palaverissa. Joululoma oli alkamassa, vietin sen lasten kanssa vanhempieni kotona maalla. Luin kirjaa, koko kirjan. Tajusin, että olen alkoholisti, ja että minulla on toivoa.

Tammikuussa löysin Kiihtelyksen, huhtikuussa rohkaistuin menemään OA-ryhmään. Opin, että kaikista asioista voin puhua ääneen ja silti minua ei hylätä eikä torjuta. Kun asioista puhuu, ne kutistuvat oikeaan kokoonsa.

Avomies oli tyytyväinen kun en enää sortunut juomaan, mutta hymähteli AA:lle. Ei ollut kiinnostunut. Minä kävin palavereissa, kuuntelin ja puhuin, luin ja kirjoitin. Opettelin elämään omana itsenäni. Syksyllä erosimme.

Siitä on nyt toista vuotta. Olen löytänyt uuden rakkauden, jossa ei tarvitse näytellä eikä salailla. Elämäni on muuttunut rikkaaksi ja syväksi. Minä olen muuttunut ja muutun. Pienin askelin sellaiseksi kuin voisin olla.