Hän kävi jyrkänteen reunalla

Alkoholin käyttöni alkoi 70-luvun puolenvälin maissa, 15 -16 vuotiaana. Alkuun se käsittääkseni oli ihan kohtuullista ns. normaalia. En sammunut eikä muitakaan hankaluuksia ollut. Käytin alkoholia rohkaisuun, olin niin ujo, etten uskaltanut jutella tai tanssia tyttöjen kanssa selvinpäin. Se toimikin ihan hyvin vuosikausia, kunnes jossain vaiheessa alkoholi otti isännän roolin itselleen ja alkoi ohjata tekemisiäni. 80-luvun loppupuoli olikin kiihtyvää juomista, joka huipentui v. -92 avioeroon. Meillä oli 2 lasta ja jostain kumman syystä minulle jäi avioerossa 4 v poika, joten en eron jälkeen päässyt täysillä harrastamaan juopottelua. Töissä oli välillä huomauteltu viinalle haisevasta hengityksestä, muttei vielä ollut pahempaa. Juomatapoihini kuului yleensä illalla tissuttelu, jos olin töissä, en naukkaillut aamulla enkä päivällä. Viikonloppuisin sitten reilummin.

Noin vuoden kuluttua erosta tutustuin ja rakastuin nykyiseen kumppaniini. Muutimme yhteen ja rakastumisen huuma riitti huumeeksi vähäksi aikaa, mutta kyllähän viina alkoi taas vähitellen ja yhä enemmän maistua. Kunnes -95 kevättalvella repesi. Pääkoppani ilmeisesti alkoi mennä sekaisin. Olin valittanut burnoutia, stressiä, töissä on niin vittumoista, että pitää välillä ottaa kunnon kännit, ei muutama iltakalja riitä. Lisäksi sain välillä raivokohtauksia kotona. Sitten kerran otin kunnon kännit väärään aikaan ja meni vähän pitkäksi. Töihin täydessä humalassa, vähän vittuilua työkavereille ja kotiin nukkumaan. Soittivat poliisit perään ja kortti lähti. Minä taas lähdin psykiatrin juttusille ja sairaslomalle. Burn outtiahan se oli ;-). Ei alkoholiongelmaa. Lisäksi kotona oli tilanne niin tulehtunut, että ero oli taas lähellä.

Olen myöhemmin kiittänyt Luojaa, että järjesti kaikki vastoinkäymiset samaan aikaan. Töistä varoitus ja hoitoon ohjaus A-klinikalle, ratista käryäminen ja suhde katkolla. Yksi kerrallaan nämä olisi voinut selitellä itselle, mutta kaikki yhdellä kertaa pani miettimään. A-klinikka oli hyvä juttu, hoitsulle voi jutella mukavia ja lähteä suoraan istunnosta kaljoille. Mutta kyllähän sieltä vähän jäi ajateltavaakin. Saihan hän minut käymään AA-palaverissakin, josta en ymmärtänyt yhtään mitään. Ihme jengiä, kaikki jutut menivät yli hilseen. Olin sitä mieltä, että psykiatri voisi selvittää pääkoppaani sen verran, ettei tarvitsisi juoda niin paljon, enhän minä nyt kuitenkaan alkoholisti voinut olla.

Pari kertaa hölmöiltyäni kännissä kevään aikana, alkoi mieleni kuitenkin muuttua. AA ei uponnut kaaliini, joten hain paikka hoitolaitoksesta. Tämä luultavasti pelasti henkeni, tai ainakin säästi 10 -15 vuoden helvetiltä. En saanut kestävää raittiutta sieltä, mutta siellä opin paljon taudin todellisesta luonteesta ja opin käymään AA-ryhmissä. Siellä myös iskettiin ensimmäiset säröt kieltämisen lujaan muuriin. Parissa vuodessa vuoroteltuani ryhmien ja kentän välillä, sain mielenterveyteni siihen kuntoon, että ratkaisu oli tehtävä, ei pystynyt juomaan eikä kestänyt raittiina, kaulakiikkuko olisi tehtävä. Onneksi pääsin vielä ryhmään mukaan ja ohjelmakin alkoi maistua sellaisenaan, toinen vaihtoehto ei kiinnostanut.

Tämä raitis 4 vuotta on ollut mielenkiintoista aikaa. Töissä minusta on tullut “korvaamaton”;-)  raittius on mahdollistanut mm. ATK:n opettelun ja se on tuonut paljon uutta sisältöä työhön, mielipiteitäni kuunnellaan ja taidetaanpa jopa arvostaa, ei olisi uskonut muutamia vuosia sitten. Kotona on otettu ne tavalliset matsit, jotka kuuluvat asiaan kun juoppo raitistuu. Välillä yhdessä jatkaminen tuntui mahdottomalta, mutta mm. avoryhmissä kuullut kokemukset antoivat luottamusta asioiden järjestymiseen. Nyt loppukesällä viimeisten yhteenottojen jälkeen tuntuu, että olemme päässeet jostain “valtataistelusta” ohi, suhteemme on saanut uudenlaista luottamusta, arvostusta ja vapautta puolin ja toisin. Kaikkien mustasukkaisuus- ja kyttäysjuttujen jälkeen tuntuu suorastaan uskomattoman hyvälle. AA:ssa kaikki on mahdollista!

On tietysti ollut joitakin vaikeita aikoja, mutta ne ovat niin pieniä juttuja juoma-aikaan verrattuna ja kaiken hyvän rinnalla, etten edes osaa niitä edes muistella. Olen AA:lle velkaa koko elämäni.