Lyhyempikin juoma-aika riittää

Minun juoma-aikani oli kohtuullisen lyhyt eli n. 10 v.  Reilut 30 vuotta elämästäni vannoin, etten koskaan rupea juomaan, sillä agressiivisen alkoholisti isäni vuoksi viinasta oli tullut lähes kammottava.  Olin tyttö, joka aina jäi “helmihampaisen” ja kiharapäisen rauhallisen pikkuveljensä varjoon.  Ajan oloon ryhdyin “hoivaamaan” koko perhettä ja niin minusta kasvoi oman elämäni Jumala.  Vaadin aina enemmän itseltäni, mihinkään saavutukseeni en ollut tyytyväinen. Lisää vaikutusvaltaa, lisää rahaa ja lopulta vaatimukset alkoivat olla voimavaroilleni ylitsepääsemättömät ja kun vielä “kannukseni” hankin miesvaltaisella alalla, jolloin minun TÄYTYI olla “hyvä jätkä”, ryhdyin raskaaseen työhön hakemaan rentoutusta viinasta.  Ensin se toimi mutta hyvin lyhyessä ajassa viina vei.  Olin kuitenkin saanut sen verran varoja haalittua, että päätin 40 vuotiaana jäädä “eläkkeelle” eli päätoimiseksi juopoksi.

Taistelin itseni kanssa, välillä uskoen voittavani viinan ja välillä hakeutuen “kohtuukäyttäjäksi”, välillä antabushoitoon, ilokaasuhoitoon ja lopulta seottuani sairaaseen tyyppiin joka yritti minut tappaa (mukavaa lukea oma surkeutensa päivälehdistä) hakeuduin jopa psykiatriseen sairaalaan sisään mutta silloinkaan en  alkoholinkäyttööni apua tarvinnut vain masennukseen.  Sen jälkeen kyyti oli kovaa vajaa 2 vuotta, jonka seurauksena lapseni vei minut ensimmäisen kerran AA-palaveriin kamalassa kunnossa 29.5.96.
Olin tullut kotiin!! Näin koin ja ateistin tyttärenä, jota olin itsekin (tietenkin) koin suunnattomana helpotuksena heti Jumalan, joka ottaisi hoitaakseen minun elämäni/sairauteni.  Se oli mulle kova sana kun ymmärsin, että oli kysymys sairaudesta eikä suinkaan holtittomasta luonteestani eli ei tarvinnutkaan ottaa itseään niskasta kiinni vaan luovuttaa. Jumalani (ja vahva sellainen) piti minut 2 vuotta pumpulissa eli elämä oli vain ihmeitä ja ihmeellistä, mitä se kyllä on tänäänkin mutta 3 viimeistä vuotta olen saanut tuskien kautta (tietenkin) käydä koulua, jossa olen paljon oppinut itsestäni ja luonteeni vääristymistä ja paljon, paljon saan vielä oppia mutta on se joka itkun jälkeen vaan tehnyt elämästä aina mukavampaa!  Suurin oppi lienee tällä erää se, että osaan elää tässä hetkessä aika mukavasti.  Enää ei tuleva pyöritä ja menneistä häpeän, syyllisyyden ym. tunteista ymmärrän olla itseäni syyttämättä sillä sillä päällä en vaan parempaan kyennyt.  Mulla on ollut helppo raitistuminen. Miksi? Sitä en itse tiedä, vaikka joskus olen ajatellut, että tieni tasoitettiin, sillä tällä päällä en ehkä muuten olisi jaksanut.  Olin kai jaksanut 45 vuotta liikaa?