Raitistua voi monella eri tavalla

Raitistumisestani ja 1. askeleesta, alkoholisti, raitis Jumalan armosta, aluksi ilman omaa suurtakaan vaivannäköä.

Sain raitistua mitä miellyttävämmällä tavalla. Elämäni Nainen n:ro 2 raitisti minut rakkaudellaan ja seksillään. Pääsin “makuuhuoneen kautta” AA:han. Siis Elämäni Nainen teki onnistuneesti “13. askelta”. Ehkä mikään muu oppi ei olisi enää minua auttanut, vaikka toisinpäin ns. “kullittaminen” on huono ratkaisu, siis kun mies harrastaa seksiä apua tarvitsevan naisen kanssa..

Mutta juomiseni oli muuttunut tosi alkoholistiseksi vuosien mittaan. Kuitenkaan mielenterveystoimiston psykiatrikaan ei pitänyt minua alkoholistina. Olin toimistossa asioidessani ottanut yleensä vasta muutaman oluen – ehtihän sitä sitten illan mittaan ottaa lisääkin.

Siis havahduin – ehkä mm. äitini esirukousten ansiosta – kysymään marraskuussa 1983 – “Tätäkö tämä minun loppuelämäni on?” Vastasin itselleni, että en ainakaan minä tätä elämää onnistuneena pidä.

Olin ollut Mielenterveystoimiston päiväsairaalassa toisen sairauteni takia. Siellä tuli päähäni uusia ajatuksia – siis mitä normaalit ja terveet voisivat tehdä ja harrastaa. Myös poliittiset ystäväni alkoivat olla sikäli kypsiä, että he eivät minun ongelmaani pystyneet  ratkaisevasti auttamaan.

Näin heidän keskuudessaan onnellistakin rakkautta ja perhe-elämää. Olin siitä hyvin kateellinen. Kosin yhtä blondia, mutta hän antoi rukkaset. Hän löysi paremman miehen: pitkän, tumman, komean, ja hyvä työpaikkakin oli.

Minä olin mielenterveyssyistä eläkkeellä. Harmitti, sillä suurimman osan ajasta olin täysin työkykyinen ja sairaus oli vain ajoittaista. Kuitenkin kun olin sairastunut eikä sitä voinut salata määräaikaiseläkkeiden takia työnantajilta työtä hakiessa, niin työelämäni loppui siihen.

En siis enää jaksanut kirjoittaa turhia työhakemuksia, joten pyysin lopulta eläkettä toistaiseksi. Se myönnettiinkin, koska minulla oli välillä psykooseja.

Sitten 1983 marraskuussa kammon tunne valtasi minut. Olin siinä vaiheessa illalla juonut vasta pari keskaria. Ajattelin siis, että tätäkö minun loppuelämäni on? Se kauhistutti minua.

Olin lukenut Eysenckin kirjaa parapsykologiasta. Järkeilin näin: “Jos kerran uskon telepatiaan, niin miksen uskoisi sieluun, ja jos uskon sieluun, niin miksi en uskoisi “kaikkisieluun”, Jumalaan?”

(Olin jo lueskellut myös kirjaston Isoa Kirjaa.)

Rukoilin: “Jumala, jos olet olemassa, auta!”.

Mieleni täytti silloin rauha niin tehokkaasti, että sain nukuttua, vaikka olin juonut vasta kaksi olutta sinä päivänä. Yleensä kaksi kaljaa johti siihen, että join niin paljon kuin pystyin, tavoitteena  tajuton känni.

Jos join vain yhden oluen, niin joskus se juominen pysähtyi siihen, mutta useimmiten jatkui sittenkin. Enkä pystynyt olemaan montaa päivää ilman alkoholia. Silloin tuli viinanhimo selvinkin päin.

Minut valtasi 1983 rukoiltuani sitten tunne, että elämäni tulee muuttumaan. Join edelleen keskaria, mutta vähemmän kuin ennen, tissutellen, en siis enää ottanut kovia kännejä.

Sitten helmikuussa 1984 tapasin baarissa naisen, joka joi kahvia. Pyysin häntä pöytääni. Baarissa ei ollut muita kuin keuhkosyöpään pian sen jälkeen kuollut juoppo maalari. Hän esitteli meidät, toimi Amorina tai Cupidona tai puhemiehenä.

Nainen retkahti pariksi päiväksi. Hän joi pari olutta mutta lähti yöksi asunnolleni. Seuraavana päivänä hän osti meille kaksi pulloa vodkaa ja kahvilikööriä. Joimme niitä pikkuhiljaa pois pari päivää. Sitten hän soitti kolmantena päivänä, että eikö lopeteta dokaaminen.

Vastasin: “Lopetetaan vaan. Juon pois vain nuo vodkapullon 10 senttiä ja kahvilikööripullon 10 senttiä”. Niin tein aamupäivällä.

Koko tämän seurustelun ajan olin kokenut sisäistä kirkkautta. Nyt kirkkaus voimistui. En himoinnut enää enempää alkoholia. Viinanhimo oli ihmeenomaisesti lähtenyt pois. Ihmehän se olikin. Jälkeenpäin olen käsittänyt joutuneeni silloin AA-Voimakenttään, joka on Jumalan Voimaa, KORKEIMMAN VOIMAA.

(Vuosia myöhemmin toisen naisen kanssa lähti tupakanhimo pois ilman mitään vieroitusoireita – sekin oli suoranainen ihme – sillä poltin jopa neljä toppaa päivässä.)

Siis olimme Naisen kanssa selvin päin ja hän muutti luokseni asumaan koiransa kanssa (schäfer). Hän sai työtä ja oli päivät poissa ja  minä kotona kirjoittelin ja välillä ulkoilutin koiraa ja itseäni. Kävin myös kaupassa.

Hän teki ruoat, minä tiskasin, ja siivosimme yhdessä. Joka ilta lämmitin saunan ja saunan jälkeen rakastelimme. Oli hyvänlaatuista seksiä  ja oikeastaan aika paljon, kun olin jo sentään 37-vuotias.

Olisin ollut nykyisenkin arvioini mukaan aivan taulapää, jos siinä tilanteessa olisin lähtenyt juomaan. Kulmakunnan keskari-kapakkaan en enää totisesti kaivannut. Siis sinne junttien kanssa kilpaa huutamaan ja oluita pummaamaan.

(Juodessani olin aina ottanut liian vähän rahaa mukaani. Ja juomahimoni ei vähentynyt alkoholin saamisen myötä, vaan se peijakas lisääntyi. Alkuillan kaljoja voin juoda hitaasti, mutta sulkemisajan lähetessä minun tahtini senkuin kiihtyi. Niin oli muuallakin, tanssiravintoloissakin, joissa joskus harvoin enää kävin.)

Suhteemme alussa sain kurkkupaiseita, joiden syy jäi epäselväksi, ja kovan kuumeen ja sairaalahoitoa pari viikkoa. Nainen asui sinä aikana asunnollamme ja soitti minulle joka ilta.

Minut valtasi sellainen “kunnon miehen” tavoittelu. Mm. tottelin häntä ja hoidin myös hänen isänsä ja äitinsä puutarhan.

Sitten kesäkuussa pääsin Naiseni mukana AA-palaveriin.

Tuli väärinkäsityksiä ja riitoja ja itkuja. Juhannuksena menimme AA-rantakalapäiville, jossa sain hengellisiä kokemuksia. Mm. Kirkkauden kokemuksen.

Tuli ero Naisesta.  Putosin paratiisista manalaan.

Siis putosin huimista henkisistä kirkkauksista tilaan, jota voisi sanoa “Manalaksi”, sillä se ei ollut helvetti. Koin merkitsevinä esim. Eija Merilän laulun Juhannuspäivänä. (Olin mennyt äitini kotiin.)

Sitten toinen sairaus iski. Kävin mielisairaalassa pari kertaa lyhyen aikaa, mutta taas toipuminen jäi sairaalan ulkopuolella tehtäväksi.

Siitä se raittius alkoi. Ensin Naiseni kanssa maanpäällinen Onnela, sitten henkisestä Paratiisista Manalaan, ja sitten kuvaannollisesti maan päälle takaisin. Syksyllä vielä koin Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian hyvin merkitsevänä .- oli huimia elämyksiä lukea sitä kommunisti Arvo Turtiaisen suomentamana. Koin myös tilan, jota ehkä luonnehditaan “perikokemukseksi”. Jumala ympäröi minut joka puolelta, energiana, vaikka samaan aikaan näin huoneeni. (En takuulla ottanut  huumeita, en ole niitä harrastanutkaan. )

Hengenelämäni on nykyään tasoittunut, mutta toinenkin sairaus vaatii jatkuvaa itsehoitoa ja vertaistukea.

Olin ja elin vuorotellen yksin, vuorotellen kulloisenkin naisystäväni kanssa. Nyt olen ollut kaksi vuotta sinkkuna ja selibaatissa.

Viinanhimoa ei ole ollut kertaakaan sen koommin, kun join ne vodkat ja kahviliköörit v. 1984 helmikuussa. Se viinanhimo otettiin minulta pois. Niin voin sanoa. Minä itse en ole sitä koskaan pois saanut.

Ilmeisesti Korkeimpani pitää minunkin tapaani elää raittiina oikeana, koskapa ei ole antanut viinanhimon minua vaivata.

Siis tein ensimmäistä askelta alun, voimattomuuden myöntämisen alkoholiin nähden – mutta en heti osannut myöntää voimattomuutta elämääni nähden.

Elämä oli minulle aluksi hyvin takkuista, koska en voinut hyväksyä sitä, että olen psyyken takia eläkkeellä. Yritin ammattikursseja, mutta ne – voi per….  – lopahtivat väärän lääkityksen takia – mutta olihan se kuitenkin sosiaalista hommaa, siis  opiskelu, mitä sain harrastaa. Siis ihmissuhdekokemuksia. Minulla on vieläkin tallella 1985 metallin esikurssilla tekemäni ruuvipuristin.